Asiantuntijuus tai sen puute on puhuttanut viime päivinä
hyvinkin paljon eikä syyttä. Ei ole aiheetonta kyseenalaistaa sitä kuka
oikeasti on asiantuntija? Kysymys on ajankohtainen siitäkin syystä, että
sosiaalisen median myötä meistä jokaisesta on kuoriutunut oman alamme
asiantuntija - ainakin omien sanojemme mukaan. Sehän tavallaan kuuluu osana
myös peräänkuuluttamaani oman osaamisen markkinointiin. Siihen kirosanaan, jota
henkilöbrändäykseksikin kutsutaan.
En ole yllättynyt, että kulttuurissa, jossa
itsensä kehuminen on synti ja toisen liikaa kehumista pitää varoa, jottei se vaan ylpisty on päädytty tilanteeseen, jossa itsensä markkinointi on vielä kovin
kömpelöä ja ehkä jopa varomatonta. Koska olen itse kasvanut samaisessa kulttuurissa, jossa itseään
tai toisia ei saa kehua, pidän itse itsensä asiantuntijaksi julistamista hieman
kyseenalaisena, joskus jopa tökerönä. Minusta asiantuntija on vasta sitten, jos asiantuntijuuden tunnustavat ulkopuoliset tahot, kuten asiakkaat tai työnantajat. Asiantuntijuuden voi toki myös tunnustaa jokin sellainen taho, joka pystyy sitä arvioimaan ottaen huomioon sekä alan vaatimukset että kyseisen henkilön todellisen näyttöihin perustuvan osaamisen.
Oppilaitosten antama tutkintotodistus ei tunnustajien joukkoon kuulu. Tutkintotodistus kiitettävin tai jopa erinomaisin arvosanoin on vain paperinpala, joka todistaa, että on saanut hyvät perustiedot asioista, joita jatkossa toivottavasti kehittää edelleen. Asiantuntijuus kehittyy vasta kokemuksen myötä, koska sellaista oppilaitosta ei olekaan, joka pystyisi antamaan aina ajankohtaiset tiedot ja tarjoamaan ihan oikeaa käytännön kokemusta alalta. Totta on, että sanovat koulussa asettavansa meidät johtajan asemaan teettäessään meillä harjoitustöitä, mutta tekeekö se meistä johtajia? Ei tee. Sillä kuvitellulla johtajan pallilla saa töppäillä mielin määrin eikä mitään peruuttamatonta pääse tapahtumaan. Se kuviteltu johtajan palli ei koskaan voi vastata täysin oikeaa käytäntöä.
Oppilaitosten antama tutkintotodistus ei tunnustajien joukkoon kuulu. Tutkintotodistus kiitettävin tai jopa erinomaisin arvosanoin on vain paperinpala, joka todistaa, että on saanut hyvät perustiedot asioista, joita jatkossa toivottavasti kehittää edelleen. Asiantuntijuus kehittyy vasta kokemuksen myötä, koska sellaista oppilaitosta ei olekaan, joka pystyisi antamaan aina ajankohtaiset tiedot ja tarjoamaan ihan oikeaa käytännön kokemusta alalta. Totta on, että sanovat koulussa asettavansa meidät johtajan asemaan teettäessään meillä harjoitustöitä, mutta tekeekö se meistä johtajia? Ei tee. Sillä kuvitellulla johtajan pallilla saa töppäillä mielin määrin eikä mitään peruuttamatonta pääse tapahtumaan. Se kuviteltu johtajan palli ei koskaan voi vastata täysin oikeaa käytäntöä.
On olemassa teorioita, joiden mukaan asiantuntijaksi
syväopitaan noin kymmenessä vuodessa tai kymmenessä tuhannessa tunnissa. Aina
löytyy myös vastaväittäjiä, kuten esimerkiksi Tim Ferriss, jonka mielestä
ihmiset tekevät asiantuntijaksi kehittymisen väärin, jos siihen kuluu enemmän kuin neljä viikkoa. Itse en sitoisi asiantuntijuutta lainkaan niinkin abstraktiin käsitteeseen kuin aika. Oletettavaa on, että jos takana on tuhansia työtunteja osaa asiansa paremmin kuin muutaman työtunnin tehnyt, mutta pelkät aiheen parissa vietetyt tunnit eivät silti osoita yhtään mitään. Paitsi että aikaa on tullut käytettyä. Onko aika käytetty hyvin, huonosti vai hyvin huonosti nähdään vasta, kun siitä seuraa jotain konkreettista arvioitavissa tai mitattavissa olevaa. Jos hyvin tehdyn työn jälkeen saa suosittelijoita, voi ehkä varovasti harkita uskaltaako kutsua itseään asiantuntijaksi vai haluaisiko sittenkin vielä muutaman mielipiteen lisää ihan vain oman maineensa säilyttääkseen. Maineen menettämiseen menee niin kovin pieni hetki, joten kannattaa oikeasti miettiä ennen kuin kertoo osaavansa enemmän kuin todellisuudessa osaa. Jos onnistuu kerran, se saattaa olla pelkästään hyvää tuuria.
Palveluiden ostajille tämä asiantuntijoiden hyppiminen ovista ja ikkunoista aiheuttaa eniten päänvaivaa tai ainakin sen pitäisi tehdä niin. Heille jää vastuu siitä, että varmistavat laadun ennen asiantuntijan valitsemista. Kun asiantuntijoiksi itseään tituleeraavia on tyrkyllä paljon, ei varmastikaan ole helppoa selvittää, kuka heistä oikeasti tietää mitä tekee. Uskoisin kuitenkin, että oikeilla kysymyksillä sekin on helposti ratkaistavissa. Sanotaan että hyvä myyntimies myy lehden vaikka sokealle, mutta sokeakin voi kysyä onko lehdessä pistekirjoitusta. Aivan samalla tavoin asiantuntijaa etsivän kuuluu tehdä tarkentavia kysymyksiä, pyytää suosituksia ja näyttöä siitä, että asia oikeasti osataan.
Lopuksi. En pidä itseäni asiantuntijana, vaikka minulla onkin monesta asiasta mielipide enkä useinkaan näe tarpeelliseksi pitää sitä omana tietonani. Hyvällä tahdolla voisin kutsua itseäni blogien asiantuntijaksi, koska itse olen sellaisia ylläpitänyt useita vuosia. Mitä olen niistä oppinut? Olen oppinut innostamaan ja osallistamaan toisia bloggareita kirjoittamaan Tarina päivässä-haasteen muodossa. Olen oppinut, että jos haluaa keskusteluja ja vuorovaikutusta, pitää itsekin osallistua keskusteluihin muuallakin kuin vastaamalla kommentteihin omassa blogissaan. On oltava läsnä ja otettava myös lukijat huomioon. Minä minä minä ei toimi, ellei halua kirjoitella ihan vaan itselleen. Olen myös kehittänyt kirjoitustaitoani blogin kautta. Osaan verkostoitua nimimerkillä nimimerkkien kanssa. Osa heistä on saanut vuosien varrella myös ihan oikean nimen ja kasvot. Osaisinko tehdä saman omalla nimelläni ja yrityksen sidosryhmien kanssa? En rehellisesti sanottuna tiedä. Mahdollisesti, koska siinäkin on pohjimmiltaan kysymys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Voisin myös kutsua itseäni asiakaspalvelun ammattilaiseksi. Sen voin tehdä jopa puhtaalla omalla tunnolla, koska siitä minulla on 15 vuoden kokemus sekä yritys- että henkilöasiakaspuolelta. Olen oppinut myös jotain myymisestä, koska kampaajakin myy itsensä, palvelunsa, kampaamonsa ja tarjolla olevat tuotteensa jokaisella asiakaskohtaamisella yhä uudelleen. Se on ratkaisevan tärkeää, jotta leivän päälle olisi muutakin laitettavaa kuin ylähuuli. Yhdestä mokasta menettää usein yhden asiakkaan lisäksi kaikki ne, joille asiakas päättää huonosta kokemuksestaan kertoa eikä ehkä koskaan saa tilaisuutta korjata virhettään. Mutta kehtaisinko kutsua itseäni someasiantuntijaksi? Olisiko minulla pokkaa myydä palveluitani asiantuntijana sillä perusteella, että olen henkilökohtaisessa elämässäni käyttänyt joitain yhteisöpalveluita, jakanut muiden tuottamaa sisältöä ja joskus tuottanut omiakin juttuja? Ei, siihen ei rahkeet riitä. Se on tavoite, joka saavutetaan innokkaasti opiskelemalla ja trendejä seuraamalla, itse tekemällä, muiden tekemiseen osallistumalla ja kokeneemmilta oppimalla. Eikä se oppiminen siihen lopu, koska olisi vaarallista tuudittautua kuvittelemaan, että eilen opittu pitäisi paikkansa vielä tänäänkin.
Palveluiden ostajille tämä asiantuntijoiden hyppiminen ovista ja ikkunoista aiheuttaa eniten päänvaivaa tai ainakin sen pitäisi tehdä niin. Heille jää vastuu siitä, että varmistavat laadun ennen asiantuntijan valitsemista. Kun asiantuntijoiksi itseään tituleeraavia on tyrkyllä paljon, ei varmastikaan ole helppoa selvittää, kuka heistä oikeasti tietää mitä tekee. Uskoisin kuitenkin, että oikeilla kysymyksillä sekin on helposti ratkaistavissa. Sanotaan että hyvä myyntimies myy lehden vaikka sokealle, mutta sokeakin voi kysyä onko lehdessä pistekirjoitusta. Aivan samalla tavoin asiantuntijaa etsivän kuuluu tehdä tarkentavia kysymyksiä, pyytää suosituksia ja näyttöä siitä, että asia oikeasti osataan.
Lopuksi. En pidä itseäni asiantuntijana, vaikka minulla onkin monesta asiasta mielipide enkä useinkaan näe tarpeelliseksi pitää sitä omana tietonani. Hyvällä tahdolla voisin kutsua itseäni blogien asiantuntijaksi, koska itse olen sellaisia ylläpitänyt useita vuosia. Mitä olen niistä oppinut? Olen oppinut innostamaan ja osallistamaan toisia bloggareita kirjoittamaan Tarina päivässä-haasteen muodossa. Olen oppinut, että jos haluaa keskusteluja ja vuorovaikutusta, pitää itsekin osallistua keskusteluihin muuallakin kuin vastaamalla kommentteihin omassa blogissaan. On oltava läsnä ja otettava myös lukijat huomioon. Minä minä minä ei toimi, ellei halua kirjoitella ihan vaan itselleen. Olen myös kehittänyt kirjoitustaitoani blogin kautta. Osaan verkostoitua nimimerkillä nimimerkkien kanssa. Osa heistä on saanut vuosien varrella myös ihan oikean nimen ja kasvot. Osaisinko tehdä saman omalla nimelläni ja yrityksen sidosryhmien kanssa? En rehellisesti sanottuna tiedä. Mahdollisesti, koska siinäkin on pohjimmiltaan kysymys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Voisin myös kutsua itseäni asiakaspalvelun ammattilaiseksi. Sen voin tehdä jopa puhtaalla omalla tunnolla, koska siitä minulla on 15 vuoden kokemus sekä yritys- että henkilöasiakaspuolelta. Olen oppinut myös jotain myymisestä, koska kampaajakin myy itsensä, palvelunsa, kampaamonsa ja tarjolla olevat tuotteensa jokaisella asiakaskohtaamisella yhä uudelleen. Se on ratkaisevan tärkeää, jotta leivän päälle olisi muutakin laitettavaa kuin ylähuuli. Yhdestä mokasta menettää usein yhden asiakkaan lisäksi kaikki ne, joille asiakas päättää huonosta kokemuksestaan kertoa eikä ehkä koskaan saa tilaisuutta korjata virhettään. Mutta kehtaisinko kutsua itseäni someasiantuntijaksi? Olisiko minulla pokkaa myydä palveluitani asiantuntijana sillä perusteella, että olen henkilökohtaisessa elämässäni käyttänyt joitain yhteisöpalveluita, jakanut muiden tuottamaa sisältöä ja joskus tuottanut omiakin juttuja? Ei, siihen ei rahkeet riitä. Se on tavoite, joka saavutetaan innokkaasti opiskelemalla ja trendejä seuraamalla, itse tekemällä, muiden tekemiseen osallistumalla ja kokeneemmilta oppimalla. Eikä se oppiminen siihen lopu, koska olisi vaarallista tuudittautua kuvittelemaan, että eilen opittu pitäisi paikkansa vielä tänäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti