Blogi tarvitsee mannapuuroa ja mansikkaa

Ville Tolvanen kysyy millainen on hyvä blogi ja kertoo samalla oman mielipiteensä. Kysymys koskettaa ennen kaikkea yritysblogeja, vaikka henkilökohtaista blogia kirjoittavillakin on kivampaa, kun mukana on lukijoita ja vuorovaikutusta. Saa ajatuksilleen kosketuspintaa ja peilausta. Kirjoittipa sitten omasta elämästään, omista tuotteistaan tai palveluistaan, niin tavoitteena ei kellään liene huudella yksin bittiavaruuteen ja toivoa, että edes kaiku vastaisi. Ei se koskaan vastaa, koska netissä kaikuun tarvitaan toisia ihmisiä.

Mikä sitten tekee blogista kiinnostavan? Mikä saa palaamaan sinne yhä uudelleen, kun sen on kerran löytänyt? Mikä saa osallistumaan? Olen hyvin pitkälti samaa mieltä Villen kanssa, mutta sanotaan se nyt vielä omin sanoin. Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut palaamaan johonkin blogiin?

Lähtökohtaisesti palaan blogiin, jolla on kasvot ja sielu. Kasvoilla en välttämättä tarkoita kirjoittajan kasvoja, vaikka foto olisikin kiva ylläri myös blogissa. Jopa luottamusta herättävää ja persoonaa esiintuova ylläri. Tarkoitan kuitenkin sitä, että hyvää blogia kirjoittaa persoonallinen ja itsenäisesti ajatteleva ihminen siinäkin tapauksessa, että kirjoittaa yritysblogia. Siellä ei toistella ulkoaopittuja ja strategiaan kirjattuja totuuksia, joiden tarkoituksena on silottaa ja kiillottaa omaa tai yrityksen pintaa. Hyvä blogi paitsi antaa tietoa myös keskustelee ja herättää luottamusta. Hyvällä blogilla on varaa olla inhimillinen, ehkä jopa hiukan keskeneräinen, sillä kasvuvara ei ole koskaan pahasta. Se ei ole ylhäältä käsin yhtä ainoaa ja omaa totuutta toisteleva jätti, koska kaikenlaiset pikkuhitlerit ja besserwisserit ovat nykymaailmassa täysin last season.

Koska hyvällä blogilla on sielu, sieltä löytyy myös ajatuksia herättäviä kannanottoja ja kiinnostavia sisältöjä. Ei tietenkään sovi unohtaa, että blogit voivat olla yritykselle se kanava, jonka kautta kotisivuille saadaan uutta sisältöä ja uusia avainsanoja. Tarkkaan harkituista avainsanoista syntyy kuitenkin helpolla avainsanasillisalaatti, joka imee persoonallisuuden itseensä ja vie kiinnostavuuden mennessään. Sisällön pitää olla paitsi kiinnostavaa myös hyvin tarjoiltu. Henkilökohtaisesti arvostan myös hyvää ja helppolukuista kieltä. Helppolukuisuutta lisää se, että puhutaan samaa kieltä yritysjargonin sijaan. Kirjoitusvirheet ja typot kannattaa myös pyrkiä minimoimaan, koska ne ovat nettideittimarkkinoillakin suuri turn off. Selkeästi ajateltu on usein myös selkeästi ilmaistu.

Kolmantena tärkeänä ominaisuutena pidän vuorovaikutteisuutta. Blogikirjoituksien yksi hienouksista on se, että niihin on mahdollista kommentoida. Voi ottaa kantaa, kysyä lisää ja herättää keskustelua. Tästäkin syystä blogin on oltava sielukas, persoonallinen ja inhimillinen. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että blogikirjoitus ei jää oman onnensa nojaan, vaan kirjoittaja on myöhemminkin läsnä ja reagoi kommentteihin. Se madaltaa osallistumiskynnystä, jolloin blogista parhaassa tapauksessa tulee hyödyllinen kanava saada tietoa myös asiakkaiden tarpeista ja toiveista - siitä kuinka voisi palvella paremmin tai millaisia ominaisuuksia tuotteilta toivottaisiin. Samaan aikaan luottamus rakentuu pala palalta kuin itsestään avoimuuden ja keskustelun kautta.

Pähkinänkuoressa sanottuna hyvää blogia kirjoittaa ihminen, joka uskaltaa laittaa persoonansa peliin ja osallistuu mahdollisesti herättämäänsä keskusteluun.

Some-ohjeet työntekijöille

Yle uutisoi tänään, että Urheilijoilla on tiukat some-ohjeet.

Juttuun oli haastateltu sekä Lappeenrannan Namikan päävalmentaja Lasse Tuovia sekä saman kaupungin Saipan yhteyspäällikkö Mikko Pehkosta. Ensiksi mainitulla koripallojoukkueella on pelaajille jaettu kirjalliset ohjeet siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa tulee käyttäytyä. Jälkimmäisen jääkiekkojoukkueen jäsenillä on vain kaksi sääntöä, jotka kattavat Pehkosen mukaan laajasti monenlaisia asioita. Ohjeiden tavoitteena on tietenkin sekä joukkueen että yksittäisen pelaajan positiivisen imagon säilyttäminen. Näin ollen kiellettyjen asioiden listalla on muun muassa loukkaantumisista tai pelaajasopimuksista tiedottaminen, omien mielipiteiden esille nostaminen sekä muiden arvosteleminen. Itsekriittisyys ja hassuttelu, kuten muokatut kuvat joukkuetoverista, ovat kuitenkin hyväksyttyjä ja harmittomia.

Tuovi uskoo, että tulevaisuudessa some-ohjeet tulevat lisääntymään. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, että näin ei tulisi käymään, koska harkitsematon kommentti sosiaalisessa mediassa voi johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin. Lisäksi mielestäni yrityksillä, joihin urheiluseuratkin katson  kuuluviksi, on lakiinkin perustuva oikeus odottaa työntekijöiltään lojaalisuutta. Jos pomo sanoi pahasti yksityisessä keskustelussa toimistossaan ja vaikka se kuinka tuntuisi epäoikeudenmukaiselta, niin sen vatvominen omalla Facebook-seinällä tai Twitterissä ei vain ole millään muotoa hyväksyttävää. Toivottavaa olisi, että työntekijät ymmärtäisivät tämän ilman erillisiä ohjeita, mutta valitettavasti esimerkkejä vastakkaisesta on jo nyt olemassa. Kirjallinen ohjeistus lienee siis paikallaan.

Ohjeiden laatiminen työntekijöille on mielestäni periaatteessa hyvä ja kannatettava juttu. Se ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta. On mietittävä missä menee raja. Millaisiin asioihin työnantajalla on oikeus puuttua, kun puhutaan työntekijän yksityiselämästä ja vapaa-ajasta? Yritys voi odottaa, ettei siitä puhuta negatiiviseen sävyyn sosiaalisessa mediassa, mutta voidaanko työntekijää kieltää puhumasta huonosta päivästään töissä? Ja toisaalta, jos työntekijä puhuu täpötäydessä kahvilassa samasta asiasta ystävälleen mainiten yrityksen nimen, niin eikö tämä ole lähes sama asia? Siitä ei jää pysyvää jälkeä hakukoneisiin, kuten ei yksityisasetuksin suojatusta Facebook-viestistäkään, mutta jonkun muistiinhan kuultu vuodatus voi silti jäädä ja levitä sitä kautta aiheuttaen vahinkoa yritykselle.

Hyväksi aluksi

Mitä tapahtuu, kun aikuisopiskelija ilmoittautuu pahaa aavistamatta kaksi kuukautta opintojen aloittamisen jälkeen opinnäytetyöhön valmistavalle kurssille?

Ensin iskee ahdistus: mitä minä täällä teen? Vastahan minä aloitin opinnot. Sitten herää halu tarttua toimeen. Syntyy opinnäytetyön aihe, josta ei pysty irroittamaan otettaan. Ei edes halua. Sitä paitsi missä on sanottu, että ei saisi valmistua aikaisemmin kuin kolmen ja puolen vuoden kuluttua.

Aiheeksi valikoitui mainekriisit sosiaalisessa mediassa. Nyt on tullut aika alkaa työstää aihetta tosissaan. Blogin tarkoituksena on koota aiheeseen liittyvät pohdintani yhteen paikkaan ja auttaa minua kirkastamaan ja selkiyttämään näkemyksiäni julkisen kirjoittamisen muodossa. Julkisella opinnäytetyön työstämisellä haluan saada aikaan keskustelua maineenhallinnasta sosiaalisessa mediassa, koska parhaat oivallukset syntyvät vuorovaikutuksesta, kokemusten jakamisesta ja keskustelusta.

Oletuksenani on, että yhä edelleen monet yritykset haluavat pysyä poissa sosiaalisesta mediasta sen tarjoamista hyödyistä ja mahdollisuuksista huolimatta, koska muun muassa pelkäävät maineensa tahriintumista. Kuitenkin on päivän selvää, että vaikka jänis työntää päänsä pensaaseen, niin sekä maailma että jänis ovat edelleen olemassa. Näin on myös sosiaalisen median kohdalla. Se, että yritys ei itse ole läsnä sosiaalisessa mediassa ei tarkoita, etteikö se siellä silti jo olisi. Yrityksestä, sen työntekijöistä, palvelusta ja tuotteista puhutaan ja jopa juoruillaan riippumatta siitä onko yritys paikalla. Yrityksen kannalta pahinta on, että se ei edes tiedä, mitä siitä puhutaan. Jos virheellisiä, mainetta tuhrivia tietoja sosiaalisessa mediassa liikkuu, se ei ole niitä oikaisemassa.

Pitääkö väite siitä, että jos Google ei löydä yritystäsi, sitä ei ole olemassa tästä näkökulmasta sittenkään paikkaansa? Johtaako väite harhaan ja pitää pelokkaimmat poissa sosiaalisesta mediasta, vaikka sillä tavoin voisivat itse hallita sisältöjään ja myös mainettaan?