Seuraaja tuli, seuraaja meni

Olen tänään ollut Twitterissä 65 päivää. Siinä ajassa olen nähnyt lukuisia keskusteluita seuraajista. Paljon väitellään siitä kumpia pitää olla enemmän seurattuja vai seuraajia, mutta olen myös nähnyt lukuisia arvailuja siitä, miksi seuraaja otti hatkat. Joka kerta mieleen nousee pari kysymystä ylitse muiden ja niistä taas useita jatkokysymyksiä.

Jos lähdet, niin... lähdet

Seuraaja lopettaa kokemukseni mukaan seuraamisen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Hän vain poistuu hiljaa takavasemmalle, sanomatta sanaakaan. Miksi siis aiemmin seurattu visertelijä haluaa tehdä siitä numeron ja kertoa seuraajahävikistä muille seuraajilleen? Halutaanko sanoa, että jos sinäkin lähdet, niin twiittaan sinustakin? Vai haluttaisiinko vain oikeasti tietää syy, jotta voisi muuttua paremmaksi ja kivammaksi twiittaajaksi?

Uskokaa tai älkää, mutta tiedän kyllä tunteen lyhyestä Twitter-historiastani huolimatta. Kyllähän se vihlaisee, kun huomaa seuraajamäärän vähentyneen, vaikkapa vain yhdellä. Itsekin olen käynyt läpi twiittejäni ja miettinyt olenko vahingossa loukannut jotakin tietämättäni. Olen selaillut seuraajiani ja yrittänyt jäljittää, että kuka se ryökäle oli, joka kehtasi minut sillä lailla mitään sanomatta hylätä. Se pikkusieluinen törppö!

Pikkusieluinen törppö ja muut kootut selitykset

Twiittasin ja seuraaja lähti, se johtui siis twiitistäni on tietenkin kaikkein helpoin selitys varsinkin, jos on ottanut voimakkaasti kantaa johonkin asiaan. Looginen ajatusketju, mutta onko se sittenkään totta?

Twitter-untuvikkona olen pystynyt jäljittämään niitä pikkusieluisia törppöjä. Lähes poikkeuksetta tähän mennessä kadonneet ovat olleet munapäisiä (= profiilikuvattomia) naisia tai miehiä, joita en ole seurannut takaisin ja joiden omat viserrykset ovat olleet englanninkielisiä mainoksia. Kerran olen kadottanut ihan oikean ihmisen, mutta ilmeisesti en hänen toiveestaan vaan siksi, että hänen tilinsä on syystä tai toisesta jäädytetty.

Epäilemättä syynä voi olla se, että twiittisi iski jonkin hermoon kipeästi, mutta syitä voi olla pilvin pimein muitakin. Tässä muutamia mutu-tuntumalta mieleen tulleita selityksiä:

• Toinen kipeää tekevä syy voisi olla se, että käyttäjä tekee kevätsiivousta uutisvirran käytyä sietämättömän vilkkaaksi ja sinä päädyit siivottujen joukkoon. Seuraamisen lopettamista tuskin oli tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, vaikka se kertookin siitä, että sinun sisältösi eivät palvelleet lähtenyttä seuraajaa.

• Jos kerran Twitter jäädyttää käyttäjien tilejä, niin saattaa olla myös mahdollista, että joku vaan päättää lopettaa oman tilinsä ja näin ollen poistuu myös seuraajistasi. Onhan se tietenkin käsittämätöntä, että joku haluaa luopua niinkin kivasta paikasta kuin Twitter, mutta sitä tapahtuu yhtä varmasti kuin yötä seuraa aamu.

• Jotkut käyttäjistä saattavat odottaa, että koska seuraa tiettyä käyttäjää, tämä seuraa häntä takaisin ja kun takaisinseurausta ei kuulu, he kostoksi lopettavat seuraamisen. Se on ihan mahdollinen selitys, vaikka itse annan enemmän arvoa seurattujeni sisällöille kuin sille seuraako hän minua takaisin.
  
  

No niin. Saitko jo otettua etäisyyttä ajatuksesta, että seuraajasi lähti, koska sinä et ollut tarpeeksi hyvä ja miellyttävä ja sitä paitsi ajatteletkin ihan väärin? Pystytkö nyt keksimään muita syitä seuraamisen lopettamiselle? Oletko sinä lopettanut jonkun seuraamisen Twitterissä? Johtuiko se siitä, että suutuit hänen twiitistään vai oliko sinulla sittenkin jokin muu syy?

Sosiaalisen median muskettisoturit

 

Dumasin kertomus Kolmesta muskettisoturista täyttää ensi vuonna 170 vuotta. Alun perin se julkaistiin ranskalaisen Siècle-sanomalehden jatkokertomuksena vuonna 1844. Tarina herätti keskustelua kaikissa yhteiskuntaryhmissä ja uuden jatko-osan ilmestymistä odotettiin malttamattomana postivaunujen saapuessa. Mielenkiintoinen, tunteita herättävä tarina piti yllä keskustelua ja yhdisti ihmisiä. Kolmen muskettisoturin kerrotaan jopa nelinkertaistaneen sanomalehden levikin muutamassa viikossa.

Juonitteluista, miekankalisteluista ja salamurhista huolimatta, tarina on piirtynyt ihmisten mieliin ennen kaikkea kertomuksena kaiken voittavasta ystävyydestä ja toveruudesta. Kaveria ei jätetty vaikeassakaan tilanteessa ja elämään jäi lause: yksi kaikkien ja kaikki yksien puolesta.

Muutoksesta on tullut uusi musta. Kaikki muuttuu, muutos on mahdollisuus ja niin edelleen. Innokkaimmat muuttujat turhautuvat, kun eivät saa ääntään kuuluville ja kun ne muut ei vaan tajua. Mikä sitten oikeasti muka on muuttunut? Kyllä, maailma on digitalisoitunut. Teknologia on kehittynyt ja sitä kautta välineetkin muuttuvat ja tarjoavat meille hienoja vaihtoehtoja tulla kuulluiksi ja nähdyiksi, mutta ihmisten perustarpeet ovat ja pysyvät muuttumattomina. Niin paljon kuin itsekin huvituin kuvasta, jossa Maslowin hierarkiaa oli päivitetty internetillä kaikkein perustavimpana tarpeena, niin loppujen lopuksi internet ei ole uusi tarve vaan väline, jolla pystytään täyttämään niin sosiaalisia tarpeita kuin itsensä toteuttamistakin.

Maailma on edelleen sama kuin kolmen muskettisoturin aikaan. Maailma on yhä sama kuin aikaan, jolloin elintarvikkeet ostettiin torilta, kauppias tunnettiin henkilökohtaisesti ja hänen kanssaan jäätiin jutustelemaan. Me janoamme tarinoita, joihin samaistua. Tarinoita, jotka koskettavat ja tarinoita, joista keskustella muiden kanssa. Yhä hakeudumme mieluusti samanhenkisten seuraan jakaaksemme ajatuksiamme, tunteitamme ja kokemuksiamme. Seinämme ovat muuttuneet luolamiesaikojen kallioista sosiaalisen median käyttäjätileiksi, mutta niiden suosion takana on yhä perustarpeemme olla vuorovaikutuksessa lajitovereidemme kanssa.

Kaiken muutoshumun keskellä kompastelemme siihen kaikkein itsestäänselvimpään perusasiaan: me olemme ihmisiä. Me kaipaamme sosiaalisuutta, kumppanuutta, avoimuutta ja vuorovaikutusta. Me haluamme, että meille ollaan rehellisiä ja että voimme luottaa niihin, jotka lähellemme päästämme - olipa kysymys toisesta ihmisestä tai yrityksestä. Me haluamme luoda suhteen yritykseen tai oikeastaan siellä työskenteleviin ihmisiin aivan kuten aikaan, jolloin ostimme tarvitsemamme torilta. Emme me halua kultakääreitä ja kömpelöitä valheita. Me haluamme jotain aitoa. Jotain rehellistä. Jotain inhimillistä. Ei meidän ajallemme oikeasti ole ominaista sitoutumattomuus. Me vain etsimme kumppaneita, joihin voimme sitoutua ja jotka sitoutuvat meihin niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Hyviä sellaisia vain on kovin vaikea löytää.

Jos kertomus muskettisotureista nelinkertaisti sanomalehden levikin noin 200 vuotta sitten, niin mitä hyvä ja oikeudenmukainen tarina, sosiaalinen media ja sen joukkovoimat sekä motto yksi kaikkien ja kaikki yksien puolesta voisi tehdä tänään?

Blogi tarvitsee mannapuuroa ja mansikkaa

Ville Tolvanen kysyy millainen on hyvä blogi ja kertoo samalla oman mielipiteensä. Kysymys koskettaa ennen kaikkea yritysblogeja, vaikka henkilökohtaista blogia kirjoittavillakin on kivampaa, kun mukana on lukijoita ja vuorovaikutusta. Saa ajatuksilleen kosketuspintaa ja peilausta. Kirjoittipa sitten omasta elämästään, omista tuotteistaan tai palveluistaan, niin tavoitteena ei kellään liene huudella yksin bittiavaruuteen ja toivoa, että edes kaiku vastaisi. Ei se koskaan vastaa, koska netissä kaikuun tarvitaan toisia ihmisiä.

Mikä sitten tekee blogista kiinnostavan? Mikä saa palaamaan sinne yhä uudelleen, kun sen on kerran löytänyt? Mikä saa osallistumaan? Olen hyvin pitkälti samaa mieltä Villen kanssa, mutta sanotaan se nyt vielä omin sanoin. Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut palaamaan johonkin blogiin?

Lähtökohtaisesti palaan blogiin, jolla on kasvot ja sielu. Kasvoilla en välttämättä tarkoita kirjoittajan kasvoja, vaikka foto olisikin kiva ylläri myös blogissa. Jopa luottamusta herättävää ja persoonaa esiintuova ylläri. Tarkoitan kuitenkin sitä, että hyvää blogia kirjoittaa persoonallinen ja itsenäisesti ajatteleva ihminen siinäkin tapauksessa, että kirjoittaa yritysblogia. Siellä ei toistella ulkoaopittuja ja strategiaan kirjattuja totuuksia, joiden tarkoituksena on silottaa ja kiillottaa omaa tai yrityksen pintaa. Hyvä blogi paitsi antaa tietoa myös keskustelee ja herättää luottamusta. Hyvällä blogilla on varaa olla inhimillinen, ehkä jopa hiukan keskeneräinen, sillä kasvuvara ei ole koskaan pahasta. Se ei ole ylhäältä käsin yhtä ainoaa ja omaa totuutta toisteleva jätti, koska kaikenlaiset pikkuhitlerit ja besserwisserit ovat nykymaailmassa täysin last season.

Koska hyvällä blogilla on sielu, sieltä löytyy myös ajatuksia herättäviä kannanottoja ja kiinnostavia sisältöjä. Ei tietenkään sovi unohtaa, että blogit voivat olla yritykselle se kanava, jonka kautta kotisivuille saadaan uutta sisältöä ja uusia avainsanoja. Tarkkaan harkituista avainsanoista syntyy kuitenkin helpolla avainsanasillisalaatti, joka imee persoonallisuuden itseensä ja vie kiinnostavuuden mennessään. Sisällön pitää olla paitsi kiinnostavaa myös hyvin tarjoiltu. Henkilökohtaisesti arvostan myös hyvää ja helppolukuista kieltä. Helppolukuisuutta lisää se, että puhutaan samaa kieltä yritysjargonin sijaan. Kirjoitusvirheet ja typot kannattaa myös pyrkiä minimoimaan, koska ne ovat nettideittimarkkinoillakin suuri turn off. Selkeästi ajateltu on usein myös selkeästi ilmaistu.

Kolmantena tärkeänä ominaisuutena pidän vuorovaikutteisuutta. Blogikirjoituksien yksi hienouksista on se, että niihin on mahdollista kommentoida. Voi ottaa kantaa, kysyä lisää ja herättää keskustelua. Tästäkin syystä blogin on oltava sielukas, persoonallinen ja inhimillinen. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että blogikirjoitus ei jää oman onnensa nojaan, vaan kirjoittaja on myöhemminkin läsnä ja reagoi kommentteihin. Se madaltaa osallistumiskynnystä, jolloin blogista parhaassa tapauksessa tulee hyödyllinen kanava saada tietoa myös asiakkaiden tarpeista ja toiveista - siitä kuinka voisi palvella paremmin tai millaisia ominaisuuksia tuotteilta toivottaisiin. Samaan aikaan luottamus rakentuu pala palalta kuin itsestään avoimuuden ja keskustelun kautta.

Pähkinänkuoressa sanottuna hyvää blogia kirjoittaa ihminen, joka uskaltaa laittaa persoonansa peliin ja osallistuu mahdollisesti herättämäänsä keskusteluun.