Päivän Tolvasesta hyvää huomenta!

Päivän Tolvasesta alkaa muodostua päivän keskustelujen herättelijä, joka aamujunassakin valitaan mieluisammaksi lukemiseksi päivän Hesarin sijasta. Villen blogin ja päivän hesarin erottaa muukin kuin maksumuuri. Ville oli tuottelias blogin kirjoittaja jo ennen kuin keksi loistoajatuksen ja päästi vieraansa ääneen blogissaan. Idea on nyt elänyt viikon ja tähän mennessä ääneen ovat päässeet Markku Tuomola, Veeti Kallio, Mika Aittamäki, Susanna Paloheimo ja Jani Muhonen. Jokaisella heistä on ollut hienoja ajatuksia. Markulla egosysteemistä (huomaa ego, ei eko), Veetillä onnen avaimista, Mikalla myynnin esteenä seisomisesta, Susannalla rohkeudesta sanoa sanottavansa ja Janilla musiikin digitalisoitumisesta ja markkinoinnista.

Joko sinä olet koukussa Päivän Tolvaseen?

Perjantaiaamuisen Päivän Tolvasen toimituksen alkukaneetti jäi kuitenkin mieleen pyörimään eikä näköjään tahdokaan päästää otteestaan. Toimitus tai Ville päästi Jani Muhosen ääneen saattelemalla mm. näillä sanoilla:

"Eri asia toki on, tarviiko kaiken olla kaupallista. Eihän blogaaminenkaan mitään tuota. Paitsi mielihyvää."

Minä olen niin eri mieltä. Kyllä, bloggaaminen tuottaa hyvää mieltä, mutta tuottaahan se nyt paljon muutakin. Päivän Tolvasella on usein tuhansia sivunlatauksia jo tuoreeltaan. Kiitos kuuluu tietenkin osittain aktiivisille jutun jakajille, mutta myös mielenkiintoiselle keskustelua herättävälle sisällölle. Eihän kai kukaan jaa artikkeleita tai bloggauksia, joiden ei ole kokenut tuottavan arvoa itselle ja joiden uskoo antavan jotain myös heille, joille kirjoituksen jakaa. Samalla Ville kasvattaa sekä omaa että Rome Advisoreiden verkkonäkyvyyttä, mikä hyvin suurella varmuudella näkyy viivan alla ennemmin tai myöhemmin. Mielihyvän määräkin kasvanee suhteessa viriävään keskusteluun ja jakoihin.

Ville on useaan kertaan maininnut aloittaneensa blogin kirjoittaakseen päiväkirjaa omista ajatuksistaan. Se voi olla sellainen hänelle vieläkin, mutta harvan päiväkirjaa luetaan yhtä ahkerasti kuin Tolvasen. Harvan päiväkirja myöskään käsittelee niin päivän polttavia ja muitakin ihmisiä kiinnostavia aiheita kuin Tolvasen. Sivusta seurattuna Ville tekee aivan mahtavaa työtä oman osaamisensa brändäämisen kanssa. Blogissa hän kertoo ajatuksistaan julkisesti ja välillä sohii ampiaispesiäkin, mutta ainakaan ei jää kukkaseksi tapettiin. Sitä paitsi maailma tarvitsee ihmisiä, jotka eivät kiertele ja kaartele vaan sanovat asiat täsmälleen kuten näkevät niiden olevan. Aina ei tarvitse edes olla oikeassa, kunhan vaan herättää keskustelua ja jää mieleen.

Long live Päivän Tolvanen.

Kutsutko itseäsi asiantuntijaksi - millä lihaksilla?

Asiantuntijuus tai sen puute on puhuttanut viime päivinä hyvinkin paljon eikä syyttä. Ei ole aiheetonta kyseenalaistaa sitä kuka oikeasti on asiantuntija? Kysymys on ajankohtainen siitäkin syystä, että sosiaalisen median myötä meistä jokaisesta on kuoriutunut oman alamme asiantuntija - ainakin omien sanojemme mukaan. Sehän tavallaan kuuluu osana myös peräänkuuluttamaani oman osaamisen markkinointiin. Siihen kirosanaan, jota henkilöbrändäykseksikin kutsutaan.

En ole yllättynyt, että kulttuurissa, jossa itsensä kehuminen on synti ja toisen liikaa kehumista pitää varoa, jottei se vaan ylpisty on päädytty tilanteeseen, jossa itsensä markkinointi on vielä kovin kömpelöä ja ehkä jopa varomatonta. Koska olen itse kasvanut samaisessa kulttuurissa, jossa itseään tai toisia ei saa kehua, pidän itse itsensä asiantuntijaksi julistamista hieman kyseenalaisena, joskus jopa tökerönä. Minusta asiantuntija on vasta sitten, jos asiantuntijuuden tunnustavat ulkopuoliset tahot, kuten asiakkaat tai työnantajat. Asiantuntijuuden voi toki myös tunnustaa jokin sellainen taho, joka pystyy sitä arvioimaan ottaen huomioon sekä alan vaatimukset että kyseisen henkilön todellisen näyttöihin perustuvan osaamisen.

Oppilaitosten antama tutkintotodistus ei tunnustajien joukkoon kuulu. Tutkintotodistus kiitettävin tai jopa erinomaisin arvosanoin on vain paperinpala, joka todistaa, että on saanut hyvät perustiedot asioista, joita jatkossa toivottavasti kehittää edelleen. Asiantuntijuus kehittyy vasta kokemuksen myötä, koska sellaista oppilaitosta ei olekaan, joka pystyisi antamaan aina ajankohtaiset tiedot ja tarjoamaan ihan oikeaa käytännön kokemusta alalta. Totta on, että sanovat koulussa asettavansa meidät johtajan asemaan teettäessään meillä harjoitustöitä, mutta tekeekö se meistä johtajia? Ei tee. Sillä kuvitellulla johtajan pallilla saa töppäillä mielin määrin eikä mitään peruuttamatonta pääse tapahtumaan. Se kuviteltu johtajan palli ei koskaan voi vastata täysin oikeaa käytäntöä.

On olemassa teorioita, joiden mukaan asiantuntijaksi syväopitaan noin kymmenessä vuodessa tai kymmenessä tuhannessa tunnissa. Aina löytyy myös vastaväittäjiä, kuten esimerkiksi Tim Ferriss, jonka mielestä ihmiset tekevät asiantuntijaksi kehittymisen väärin, jos siihen kuluu enemmän kuin neljä viikkoa. Itse en sitoisi asiantuntijuutta lainkaan niinkin abstraktiin käsitteeseen kuin aika. Oletettavaa on, että jos takana on tuhansia työtunteja osaa asiansa paremmin kuin muutaman työtunnin tehnyt, mutta pelkät aiheen parissa vietetyt tunnit eivät silti osoita yhtään mitään. Paitsi että aikaa on tullut käytettyä. Onko aika käytetty hyvin, huonosti vai hyvin huonosti nähdään vasta, kun siitä seuraa jotain konkreettista arvioitavissa tai mitattavissa olevaa. Jos hyvin tehdyn työn jälkeen saa suosittelijoita, voi ehkä varovasti harkita uskaltaako kutsua itseään asiantuntijaksi vai haluaisiko sittenkin vielä muutaman mielipiteen lisää ihan vain oman maineensa säilyttääkseen. Maineen menettämiseen menee niin kovin pieni hetki, joten kannattaa oikeasti miettiä ennen kuin kertoo osaavansa enemmän kuin todellisuudessa osaa. Jos onnistuu kerran, se saattaa olla pelkästään hyvää tuuria.

Palveluiden ostajille tämä asiantuntijoiden hyppiminen ovista ja ikkunoista aiheuttaa eniten päänvaivaa tai ainakin sen pitäisi tehdä niin. Heille jää vastuu siitä, että varmistavat laadun ennen asiantuntijan valitsemista. Kun asiantuntijoiksi itseään tituleeraavia on tyrkyllä paljon, ei varmastikaan ole helppoa selvittää, kuka heistä oikeasti tietää mitä tekee. Uskoisin kuitenkin, että oikeilla kysymyksillä sekin on helposti ratkaistavissa. Sanotaan että hyvä myyntimies myy lehden vaikka sokealle, mutta sokeakin voi kysyä onko lehdessä pistekirjoitusta. Aivan samalla tavoin asiantuntijaa etsivän kuuluu tehdä tarkentavia kysymyksiä, pyytää suosituksia ja näyttöä siitä, että asia oikeasti osataan.

Lopuksi. En pidä itseäni asiantuntijana, vaikka minulla onkin monesta asiasta mielipide enkä useinkaan näe tarpeelliseksi pitää sitä omana tietonani. Hyvällä tahdolla voisin kutsua itseäni blogien asiantuntijaksi, koska itse olen sellaisia ylläpitänyt useita vuosia. Mitä olen niistä oppinut? Olen oppinut innostamaan ja osallistamaan toisia bloggareita kirjoittamaan Tarina päivässä-haasteen muodossa. Olen oppinut, että jos haluaa keskusteluja ja vuorovaikutusta, pitää itsekin osallistua keskusteluihin muuallakin kuin vastaamalla kommentteihin omassa blogissaan. On oltava läsnä ja otettava myös lukijat huomioon. Minä minä minä ei toimi, ellei halua kirjoitella ihan vaan itselleen. Olen myös kehittänyt kirjoitustaitoani blogin kautta. Osaan verkostoitua nimimerkillä nimimerkkien kanssa. Osa heistä on saanut vuosien varrella myös ihan oikean nimen ja kasvot. Osaisinko tehdä saman omalla nimelläni ja yrityksen sidosryhmien kanssa? En rehellisesti sanottuna tiedä. Mahdollisesti, koska siinäkin on pohjimmiltaan kysymys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Voisin myös kutsua itseäni asiakaspalvelun ammattilaiseksi. Sen voin tehdä jopa puhtaalla omalla tunnolla, koska siitä minulla on 15 vuoden kokemus sekä yritys- että henkilöasiakaspuolelta. Olen oppinut myös jotain myymisestä, koska kampaajakin myy itsensä, palvelunsa, kampaamonsa ja tarjolla olevat tuotteensa jokaisella asiakaskohtaamisella yhä uudelleen. Se on ratkaisevan tärkeää, jotta leivän päälle olisi muutakin laitettavaa kuin ylähuuli. Yhdestä mokasta menettää usein yhden asiakkaan lisäksi kaikki ne, joille asiakas päättää huonosta kokemuksestaan kertoa eikä ehkä koskaan saa tilaisuutta korjata virhettään. Mutta kehtaisinko kutsua itseäni someasiantuntijaksi? Olisiko minulla pokkaa myydä palveluitani asiantuntijana sillä perusteella, että olen henkilökohtaisessa elämässäni käyttänyt joitain yhteisöpalveluita, jakanut muiden tuottamaa sisältöä ja joskus tuottanut omiakin juttuja? Ei, siihen ei rahkeet riitä. Se on tavoite, joka saavutetaan innokkaasti opiskelemalla ja trendejä seuraamalla, itse tekemällä, muiden tekemiseen osallistumalla ja kokeneemmilta oppimalla. Eikä se oppiminen siihen lopu, koska olisi vaarallista tuudittautua kuvittelemaan, että eilen opittu pitäisi paikkansa vielä tänäänkin.

Onko blogi työnhakijan valttikortti?

Aikojen alussa, vajaa kaksi vuotta sitten, kun viestinnän kurssilla piti rakentaa ensimmäinen oma puhe-esitys, päädyin kertomaan opiskelijatovereilleni blogeista sekä siitä kuinka ne ovat kivijalkana henkilöbrändin rakentamiselle. Kukaan heistä ei tunnustanut itse kirjoittavansa blogia, mutta seuraavansa kyllä muutamia.

Oletin, että yrittäjyyden ja sähköisen kaupan opiskelijoiden käsitykset olisivat edes vähän myötämielisiä ensinnäkin blogeille, mutta myös käsitteelle henkilöbrändi. Oletin väärin. Joukossa istui henkilöitä, joilla takana oli pidempi työura ja jotka myös rekrytoivat uusia työntekijöitä, mutta kukaan heistä ei ikinä koskaan milloinkaan omien sanojensa mukaan palkkaisi jotain seuraamiensa blogien kirjoittajista saati että olisivat voineet kuvitella löytävänsä työntekijän netistä muutenkaan.

Heidän kantansa ei kuitenkaan kertonut mitään blogin mahdollisuuksista henkilöbrändäyksessä, vaan pikemmin heidän lukemiensa blogien tyylistä. Jos etsii tietoturva-asiantuntijaa ja lukee anonyymeja henkilökohtaisen elämänsä asiantuntijoita, niin kysyntä ja tarjonta eivät vaan kohtaa. Tietenkään jälkimmäisten tavoitteena ei edes ole profiloitua asiantuntijoiksi kirjoittaessaan päiväkirjatyyppistä blogia.

Koska aikojen alussa oli vajaa kaksi vuotta sitten enkä ole menettänyt vieläkään uskoani blogien voimaan työnhaussa, niin ilahduin kovasti nähdessäni rekrytointiammattilaisten, kuten Sari Veikkolaisen, suosittelevan linkittämään oma blogi ja muut hyödylliset nettisisällöt työhakemukseen. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ne tuovat jotain lisää hakijasta haettua tehtävää silmällä pitäen. Edelleenkään henkilökohtaisen päiväkirjan linkittäminen ei monessa tapauksessa aja samaa asiaa.

Pidän itseäni tietyllä tapaa blogistanian muinaisjäänteenä, koska olen kirjoittanut erilaisia blogeja pseudonyymilla vuodesta 2004. Viime syksynä etsiessäni työharjoittelupaikkaa kävin itseni kanssa melkoisen karhunpainin blogini linkittämisestä. Silloinen vieläkin hengissä oleva bloginihan oli juurikin sellainen omaksi iloksi blogi, jollaista en itsekään välttämättä suosittelisi ketään linkittämään mahdolliselle tulevalle työnantajalle. Mutta jos kysymys kuuluu, että onko olemassa näytteitä siitä, että osaat kirjoittaa päädyin antamaan linkin Aakkostarinat-blogiini muiden kirjallisten tuotosteni lisäksi enkä joutunut sitä katumaan. Osoittihan blogi kuitenkin sen, että osaan kirjoittaa monipuolisesti myös muita kuin asiatekstejä. Enhän kuitenkaan ole mielestäni koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mikä voisi kääntyä minua vastaan työtä hakiessa. Pahinta mitä voisi tapahtua on se, että mielipiteemme ja arvomaailmamme ei kohtaa. Eikä sitä voi edes luonnehtia pahaksi, koska se olisi palvelus molemmille osapuolille. Kumpikaan ei tuhlaisi aikaansa sellaiseen, johon ei pystyisi sitoutumaan.

Vaikka julistan henkilöbrändäyksen puolesta ja blogien käytöstä sen rakentamisen välineenä, niin en ole itse aiemmin nähnyt tarvetta tai mahdollisuutta oman osaamiseni brändäämiselle blogin kautta. Se tietenkin selittyy sillä, että olen ollut kampaaja, jolla on jo ollut työpaikka, josta ei ole ollut mitään hinkua lähteä mihinkään. Se selittyy myös sillä, että en ole kokenut mielekkääksi kirjoittaa omalla nimelläni, vaikka omaa asiakaskuntaa rakentaessa blogista olisi luultavasti ollut hyötyä. Julkista kirjoittamista jarrutteli myös se, että jos olisin tullut esiin omalla nimelläni sekä halunnut kerryttää omaa asiakaskuntaa yrityksessä, jossa olen palkollisena, niin sehän olisi mielestäni ilman muuta vaatinut myös työnantajan suostumuksen tuottaa sisältöjä, joissa myös heidät mainitaan. Eihän uudet asiakkaat olisi osanneet ottaa yhteyttä oikeaan kampaamoon ilman asianmukaisia yhteystietoja. Jos taas olisin toiminut yrittäjänä omassa kampaamossani, tuskin olisin epäröinyt käyttää blogia kanavana kertoa ihmisille hiuksista, niiden hoidosta, uusista lempituotteistani ja niiden käyttövinkeistä jne.

Henkilöbrändääminen ei ole mihinkään tiettyyn alaan sidottua vaan sitä voi hyödyntää ihan kuka tahansa, joka haluaa tuoda ammatillista osaamistaan esiin. Blogi on siihen todella hyvä väline, mutta pitää muistaa myös se, että yksi blogikirjoitus ei tee vielä kenestäkään brändiä tai anna vaikutelmaa asiantuntijuudesta. Se on juurikin sitä parjattua ja arvosteltua itsensä markkinointia, mutta koska maailma on mikä on, niin miksi sen mukana ei voisi elää. Se ei myöskään rakennu ilman omaa panostusta. Jos työpaikkoja on vain rajallinen määrä, niin kannattaa varmasti harkita, millä tavalla erottua muista hakijoista. Olisiko blogi juuri se juttu?

Blogi tarvitsee mannapuuroa ja mansikkaa

Ville Tolvanen kysyy millainen on hyvä blogi ja kertoo samalla oman mielipiteensä. Kysymys koskettaa ennen kaikkea yritysblogeja, vaikka henkilökohtaista blogia kirjoittavillakin on kivampaa, kun mukana on lukijoita ja vuorovaikutusta. Saa ajatuksilleen kosketuspintaa ja peilausta. Kirjoittipa sitten omasta elämästään, omista tuotteistaan tai palveluistaan, niin tavoitteena ei kellään liene huudella yksin bittiavaruuteen ja toivoa, että edes kaiku vastaisi. Ei se koskaan vastaa, koska netissä kaikuun tarvitaan toisia ihmisiä.

Mikä sitten tekee blogista kiinnostavan? Mikä saa palaamaan sinne yhä uudelleen, kun sen on kerran löytänyt? Mikä saa osallistumaan? Olen hyvin pitkälti samaa mieltä Villen kanssa, mutta sanotaan se nyt vielä omin sanoin. Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut palaamaan johonkin blogiin?

Lähtökohtaisesti palaan blogiin, jolla on kasvot ja sielu. Kasvoilla en välttämättä tarkoita kirjoittajan kasvoja, vaikka foto olisikin kiva ylläri myös blogissa. Jopa luottamusta herättävää ja persoonaa esiintuova ylläri. Tarkoitan kuitenkin sitä, että hyvää blogia kirjoittaa persoonallinen ja itsenäisesti ajatteleva ihminen siinäkin tapauksessa, että kirjoittaa yritysblogia. Siellä ei toistella ulkoaopittuja ja strategiaan kirjattuja totuuksia, joiden tarkoituksena on silottaa ja kiillottaa omaa tai yrityksen pintaa. Hyvä blogi paitsi antaa tietoa myös keskustelee ja herättää luottamusta. Hyvällä blogilla on varaa olla inhimillinen, ehkä jopa hiukan keskeneräinen, sillä kasvuvara ei ole koskaan pahasta. Se ei ole ylhäältä käsin yhtä ainoaa ja omaa totuutta toisteleva jätti, koska kaikenlaiset pikkuhitlerit ja besserwisserit ovat nykymaailmassa täysin last season.

Koska hyvällä blogilla on sielu, sieltä löytyy myös ajatuksia herättäviä kannanottoja ja kiinnostavia sisältöjä. Ei tietenkään sovi unohtaa, että blogit voivat olla yritykselle se kanava, jonka kautta kotisivuille saadaan uutta sisältöä ja uusia avainsanoja. Tarkkaan harkituista avainsanoista syntyy kuitenkin helpolla avainsanasillisalaatti, joka imee persoonallisuuden itseensä ja vie kiinnostavuuden mennessään. Sisällön pitää olla paitsi kiinnostavaa myös hyvin tarjoiltu. Henkilökohtaisesti arvostan myös hyvää ja helppolukuista kieltä. Helppolukuisuutta lisää se, että puhutaan samaa kieltä yritysjargonin sijaan. Kirjoitusvirheet ja typot kannattaa myös pyrkiä minimoimaan, koska ne ovat nettideittimarkkinoillakin suuri turn off. Selkeästi ajateltu on usein myös selkeästi ilmaistu.

Kolmantena tärkeänä ominaisuutena pidän vuorovaikutteisuutta. Blogikirjoituksien yksi hienouksista on se, että niihin on mahdollista kommentoida. Voi ottaa kantaa, kysyä lisää ja herättää keskustelua. Tästäkin syystä blogin on oltava sielukas, persoonallinen ja inhimillinen. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että blogikirjoitus ei jää oman onnensa nojaan, vaan kirjoittaja on myöhemminkin läsnä ja reagoi kommentteihin. Se madaltaa osallistumiskynnystä, jolloin blogista parhaassa tapauksessa tulee hyödyllinen kanava saada tietoa myös asiakkaiden tarpeista ja toiveista - siitä kuinka voisi palvella paremmin tai millaisia ominaisuuksia tuotteilta toivottaisiin. Samaan aikaan luottamus rakentuu pala palalta kuin itsestään avoimuuden ja keskustelun kautta.

Pähkinänkuoressa sanottuna hyvää blogia kirjoittaa ihminen, joka uskaltaa laittaa persoonansa peliin ja osallistuu mahdollisesti herättämäänsä keskusteluun.